Oma tarinani + 9 pv aikaa osallistua arvontaan.

Joku blogi ystävistäni kirjoitti postauksen, kuinka hän oli saanut kaatuissaan aivovamman.
Asia tietenkin kosketti minua ja aioin vastata hänelle kommentti osiossa,
mutta kun olin kirjoittanut kommentin loppuun ja yritin tallettaa sitä,
se ei onnistunut mitenkään. Lopulta huomasin että teksti oli liian pitkä.
Minulle ei ole ikinä käynyt niin.
En ole ihan varma miten otin yhteyttä alkuperäiseen postauksen kirjoittajaan,
mutta hän neuvoi minua lähettämään vastauksen hänelle sähköpostiin, niin hän saisi
lukea kommenttini joka tapauksessa. Tein sitten näin. Muutama päivä myöhemmin, hän otti minuun yhteyttä ja kysyi, miksen tekisi hänelle lähettämästäni kommentista postausta, niin kaikki saisivat lukea sen.
Tein sen heti, tai eihän siinä mitään erityistä tekemistä ollut. Liitin kommenttini uuteen blogitekstiin.
Siinä se on nyt sitten ollut viikon tai pari. Välillä olen miettinyt julkaisisinko sen ja välillä olen unohtanut sen kokonaan. Tänään sain sitten idean että kun nyt olen paljon kirjoittanut selkäleikkauksesta ja tuosta muutoksesta tuossa kielessä. Tämä sopisi aiheeltaan tähän jatkoksi.

Minä olen saanut aivovamman 7-vuotiaana, kun ajoin kotoa muutaman sataa metrin matkaa kotoa kaupalle, jonne silloin ennenvanhaan tuli klo 16 posti, jonka kauppias jakoi, ottaen jokaisen kirjeen jne käteensä ja huusi asianomaisen nimen, jos hän ei ollut paikalla kirje laitettiin sivuun. No, minä en sillä kerralla päässyt perille, vaan minä pieni tyttö ajoin pyörällä tietä pitkin ja ala ikäinen poika oli ajanut traktorilla ojaan ,josta hän yritti päästä pois ja pääsikin juuri minun kohdalla, osuen isolla traktorin takapyörällä minun polkupyörääni. Olin kuulemma silminnäkijöiden mukaan lentänyt kuin lintu korkealla ilmaan ja sitten sieltä suoraan alas tielle. Kaikki olivat luulleet että minä olin kuollut.

Minut oli nostettu meidän perheen auton takapenkille ja viety 20 km toisen kunnan lääkäriin (omassa kunnassa sellaista ei ollut iltaisin) Siellä oli todettu että minä olen elossa ja siivottu nenä ja suu mullasta, jota olin saanut alas laskussa ihan reilusti. Ja sen jälkeen minun oli ollut varmasti helpompi hengittää. Tuolta toisesta kunnasta minut oli viety ambulanssilla 100 km Seinäjoen keskussairaalaan (en ole varma oliko se -71 vuonna tuolla nimellä) Siellä minua oli tutkittu jos miten, rtg kuvissa olin ainakin laittanut vastaan ja itkenyt kaikella voimalla. Lopulta päädyin sitten teholle. Minulla oli tullut verta sekä nenästä että korvista, minulla oli takaraivolla murtuma, aivovamma, en pystynyt kävellä, ainakin tällaista...

Minulla on monen päivän muisti katkos, joka ei ole koskaan palannut, näin elimistö suojasi pientä tyttöä kauheilta tapahtumilta. En esim. muista itse "kolaria" ollenkaan. Heräsin eka kerran teholla kun oli aamu ja sairaanhoitaja piti lappuja korvallani, joka edelleen vuoti verta. Luun murtumia sain vain solisluun murtuman sen kallonmurtuman lisäksi. Olin ensin aikani teholla, muistan että kävely harjoituksia tehtiin jo siellä. Ja ne pitkät neulat joilla kokeiltiin jalkojen tuntoa. Hui! Minua liikutettiin pyörätuolilla ja kävelyharjotuksia tehtiin usein.

Aikanaan minut siirrettiin sitten ilmeisesti jollekkin korvatautien osastolle, jossa joka päivä imettiin vanhaa verta pois korvista. Minä pelkäsin sitä aivan kauheasti, enkä voinut olla itkemättä, mistä lääkäri hermostui ja sairaanhoitaja aina minulle huusi.

Meillä oli kotona maanviljelystä, oli syystyöt menossa ja matkaa yli 100 km. En muista että minua olisi käyty katsomassa kuin kerran (minä asuin mummolassani) Toki voin muistaa väärin, varsinkin teholla olo ajan ja vaikka minua olisikin käyty katsomassa useammin. Opin kävelemään jo sairaalassa olo aikana. (missä olin n. kuukauden)Lopulta pääsin kotiin poikki olevan solisluun kanssa ja huonontuneen kuulon kanssa ja tiedon kanssa että kova isku päähän oli aiheuttaneet sen etten enää ikinä oppisi koulussa niin kuin ennen. Olin ollut ekaluokalla kuitenkin aika hyvä oppilas. En syytä ketään mutta sen jälkeen minun koulun käyntiin suhtauduttiin kotona ja koulussa niin kuin minä kävisin siellä joka päivä ja sillä siisti. Kukaan ei kotona sanallakaan puuttunut koulunkäyntiini, ei kysynyt mitä sain läksyksi, ei tarkistanut menikö läksyt oikein, ei auttanut kokeisiin lukemisessa ja ala-asteen opettajat pitivät minua vähän tyhmänä, kun lääkäri oli kerran niin sanonut, etten koskaan enää opi samalla tavalla kuin muut.

Kun pääsin 6-luokalta minun keskiarvo oli 8.0, olin siis pystynyt siihen yksin, minusta se oli aika hyvä keskiarvo. Mutta sitten ylä astella kaikki oli jo niin paljon vaikeampaa, etten selvinnyt yksin, vaan pääsin juuri ja juuri läpi.

Yläasteen jälkeen kävin sairaala-apulais kurssin 1-v, siitäkin pääsin juuri läpi. Muuta koulua en käynyt. 19-v menin naimisiin, halusimme oikein tosi ison perheen. Kun meillä oli viisi lasta, nuorin 1-v  Sain voimakkaan tunteen että haluan lähteä opiskelemaan sairaanhoitajaksi, paikkakunnalla jossa asuimme se onnistui. Hain kouluun ja pääsin. Siis minä. Kävin koulua, meillä oli alussa hoitaja kotona, mikä oli valtava vastaan tulo kaupungilta. Kun minulla oli vielä noin  vuosi koulua jäljellä , tulin raskaaksi, tämä meidän viimeinen lapsi syntyi elokuussa, olin vuoden pois koulusta ja jatkoin koulun sitten loppuun vieraan luokan kanssa.Tämä nuorin lapsemme pääsi perhepäivähoitoon meille tuttuun perheeseen, taas näin suuri vastaantulo. Valmistuin koulusta keväällä -99  Sain keskiarvoksi 4.8, kun 5 oli paras, ainoa mikä oli vaikeaa, oli atk ja englanti.

Halusin tämän monen vuoden urakan jälkeen olla jonkin aikaa kotona lasten kanssa. No, olin sitten kotona 5- kuukautta. Sen jälkeen kävin kysymässä töitä ortopediseltä ja traumatologiselta osastolta, siellä aloin tehdä keikkaa, alussa olin töissä muuallakin, mutta tuolla osastolla oli niin paljon töitä että paljon muualla ei tarvinnut olla. Kun olin ollut tuolla töissä 2-v sain vakituisen paikan, olin töissä yhteensä 11-vuotta. Rakastin tuota työtäni yli kaiken. Sitten kaaduin talvella ulkona ja loukkasin selkäni ja siihen loppui minun työ-ura.

Kun luin tuota sinun tarinaa ,puhuit hajuaistin menettämisestä/huononemisesta.

Minulla on tosi huono hajuaisti, enkä ole koskaan ajatellut sen johtuvan tästä "kolaristani". Eikä kukaan lääkäri ole niin sanonut. Tosin ei minun tuosta tapaturmasta edes enää puhuta.

Kun valmistuin sairaanhoitajaksi kuuden lapsen äitinä ja keskellä vesivahinkoa, 8-v vanhassa talossamme. Olisin halunnut lähettää paperini tuolle lääkärille joka oli sanonut ettei minulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ei kannata edes yrittää.
Mutta kyllä se riitti minulle että olin itse onnistunut.

Myöhemmin minulle tuli voimakas tunne siitä, että olisin halunnut tehdä kaiken toisin.
Olisinkin halunnut olla kaikkien lastemme kanssa kotona, enkä käydä koulua ja tehdä kolmivuorotyötä...
Mutta siitä voi sitten kirjoittaa ihan oman tarinan.


                                                          Piia